No hate. No violence
Races? Only one Human race
United We Stand, Divided We Fall
Radio Islam
Know Your enemy!
No time to waste. Act now!
Tomorrow it will be too late

English

Franç.

Deutsch

Arabic

Sven.

Español

Portug.

Italian

Russ.

Bulg.

Croat.

Czech

Dansk

Finn.

Magyar

Neder.

Norsk

Polski

Rom.

Serb.

Slov.

Indon.

Türk.

Joseph G. Burgin valallinen todistus

Joseph G Burg

 

Seuraava on tiivistelmä todistuksesta, jonka juutalainen Joseph G. Burg antoi Ernst Zündeliä vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä v. 1988 (Zündel oli syytteessä holokaustin kieltävän kirjallisuuden levittämisestä). Lähteenä teos “Did six million really die?“, toim. Barbara Kulaszka, s. 259-262.

Joseph G. Burg oli kahdestoista puolustuksen kutsuma todistaja. Hän todisti tiistaina maaliskuun 29. ja keskiviikkona maaliskuun 30. päivänä 1988.

Kahdeksan tai yhdeksän vuoden ajan ennen vuotta 1981 Zündel oli kirjeitse ja vierailukäyntien muodossa ollut yhteydessä Joseph G. Burgiin, juutalaiseen kirjailijaan, joka oli kirjoittanut useita kirjoja toisesta maailmansodasta. Näitä kirjoja olivat Guilt and Fate (saks. Schuld und Schicksal), Scapegoats (saks.Sündenböcke), Zionist Nazi Censorship in the Federal Republic of Germany (saks. Zionazi Zensur in der BDR), National Socialist Crimes of Bad Conscience by Germans against Germans under Zionist Direction (saks. NS-Verbrechen Prozesse des schlechten Gewissens) sekä Major Attacks of Zionists against Pope Pius XII and the German Governments. Burg oli keskustellut näistä kirjoista Zündelin kanssa ja uskoi, että tämä oli hyväksynyt ne. Muita Burgin kirjoja: Majdanek in alle Ewigkeit?Terror und TerrorVerschwörung des SchweigensIch klage anDer jüdische Eichmann und der Bundesdeutsche Amalek,Jüdisch-deutscher DialogTroikaZions trojanischer GalapferdHolocaust des schlechten Gewissens unter Hexagramm RegieGift oder HonigGesinnungsjustiz in der CIA – Mossad – Bundesrepublik Deutschland.

Kirjoissaan Burg käsitteli väitettyjä natsien tuhoamisleirejä. Burg oli puhunut satojen ihmisten kanssa, jotka olivat olleet Auschwitzissa, ja hän oli vieraillut tässä leirissä syksyllä 1945. Burg oli tahtonut nähdä krematoriot, sairaalat ja erityisesti uuden suuren leipomon. Hän tahtoi myös löytää kaasukammiot, vaikka tuohon aikaan kaasutukset eivät olleet vielä muodissa. Hän ei löytänyt mitään kaasukammioita. Burg tuli siihen käsitykseen, ettei ollut mitään “tuhoamisleirejä”, kaasukammioita tai suunnitelmaa tuhota Euroopan juutalaiset. Nämä käsityksensä hän toi julki kirjoissaan ja Zündelin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa.

Burg kävi myös kolme kertaa Majdanekissa. Hän löysi Majdanekista kaasukammioita, mutta hän todisti, että ne olivat desinfiointikaasukammioita epidemioita aiheuttavien täiden ja kirppujen hävittämiseksi. Tällaiset kammiot olivat tavallisia eri leireissä, ja niissä luki saksan kielellä “Varoitus! Myrkyllistä kaasua!” kuolemanvaaraa osoittavan pääkallonkuvan alla. Zyklon-B oli uusi aine, jota käytettiin vaatteiden desinfioimiseen. Se tuhosi eliöt mutta ei kangasta.

Sodan jälkeen Burgin korviin kantautui paljon väitteitä, että ihmisiä kaasutettiin Auschwitzissa ja Majdanekissa. Hän todisti, että ne johtuivat joko typeryydestä tai olivat propagandaa. Hän huomautti, että siihen mennessä (so. vuoteen 1988 mennessä) ei oltu löydetty dokumenttia, joka osoittaisi, kuka olisi antanut kaasutusmääräyksen, kuka olisi rakentanut kaasukammiot ja minne niitä olisi rakennettu. Saksalaisia viranomaisia nimenomaan sanottiin “superbyrokraateiksi”. Sen vuoksi ei voinut olla niin, että kaikkien näiden vuosien jälkeen ei olisi voitu löytää yhtäkään dokumenttia.

Burg todisti, että hän oli puhunut satojen ihmisten kanssa, jotka olivat huoltaneet ja käyttäneet krematorioita, mutta ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet kaasukammioita, oli mahdoton löytää. Kukaan ei ollut julkaissut itsestään mitään sellaista, että hän olisi työskennellyt laitoksessa, jossa tapettiin ihmisiä kaasulla. Olemassa oleva kirjallisuus kaasutuksista oli täysin ristiriitaista. Miksi? Koska kaikki oli keksittyä. Nämä käsityksensä hän julkaisi kirjoissaan.

Jokaisessa suuressa leireissä oli krematorioita. Kyseessä oli käytännön sanelema asia. Ihmisiä kuoli. Kun saksalaiset valtasivat itäiset alueet, suuria leirejä perustettiin, ja kun sota jatkui, niissä oli yhä useampia ja suurempia krematorioita. Epidemioita puhkesi, ja ne nostivat kuolemien lukumäärää. Krematorioiden kohdalla oli kyse hygieniasta: polttaminen oli hygieenisempää kuin hautaaminen, ja se vaati vähemmän tilaa.

Kuten muidenkin leirin toimintojen kohdalla, asukit huolehtivat krematorioista. Se oli kaikkein raskainta ja hankalinta työtä, koska siinä jouduttiin kuumuudessa nostelemaan ruumiita uuneihin. Asukit työskentelivät usein kolmessa vuorossa kellon ympäri. Nämä työntekijät tekivät työtään vapaaehtoisesti. Heitä pyysi työhön juutalaisneuvosto tai juutalainen poliisi. Oli tärkeää kysyä, kuinka juutalaisneuvosto tai juutalainen poliisi teki yhteistyötä saksalaisen SS:n kanssa.

Kun ne (krematoriot) olivat täydessä toiminnassa, savupiipuista tuli enemmän savua. Loimun väri myös vaihteli loogisesti säästä tai vuorokaudenajasta riippuen. Ihmiset keksivät tarinoita, että sisällä tapahtui saatanallisia asioita. He sanoivat, että eläviä ihmisiä poltettiin. He keksivät tarinan, että jokainen krematorio oli kaasukammio. Sepittäjien mielikuvitus tuotti jopa sellaista, että kun he näkivät sinertävää savua, he tiesivät, että juutalaisia poltettiin.

Toiset keksivät tarinan, että eläviä juutalaisia työnnettiin sisään poltettaviksi. Burg todisti, että hän haluaisi mielellään nähdä sellaisen juutalaisen, joka oli antanut sellaisia lausuntoja jonkin oikeudenkäynnin aikana. Hän sanoi, että tällainen juutalainen tulisi pakottaa ottamaan vala rabbiinisten menojen mukaan kalotti (päähine) päälaella, ilman Kristuksen kuvia, heprealaisen Raamatun kanssa, rabbin tai hurskaan uskonnollisen juutalaisen läsnäollessa. Sitten hänen pitäisi vannoa vala, että hän oli nähnyt jotain sellaista. Silloin nämä väärät lausunnot, nämä sairaat lausunnot, kumoutuisivat 99,5-prosenttisesti, koska pinnallinen vala ei ollut moraalisesti sitova näille juutalaisille.

Sinä aikana, jolloin hän oli pakkosiirtolaisten leirissä, Burg puhui kolmenkymmenen tai neljänkymmenen ihmisen kanssa kaasukammioista ja noin 5-10 ihmisen kanssa krematorioista. Hänellä oli erityislupa, jonka turvin hän pääsi käymään eri alueilla, joilla juutalaisia pakkosiirtolaisia oli. Hän yritti saada haastatteluja eri ghetoista ja eri leireistä, koska tuohon aikaan hän oli jo tarkistanut erilaisia vääriä lausuntoja.

Vuonna 1945 Burg oli läsnä Nürnbergin oikeudenkäynneissä, kun esille nousi juutalaisia koskevia asioita. Yhdessä tällaisessa tilaisuudessa hän tapasi Ilja Ehrenburgin ja erään juutalaisen julkaisijan, joka oli ollut Auschwitzissa useita vuosia. Burg kysyi julkaisijalta, oliko tämä nähnyt laitoksia, joissa olisi tapettu ihmisiä kaasulla, ja tämä vastasi, että ei. Ehrenburg, joka oli ollut puna-armeijan propagandapäällikkö sodan aikana, kertoi Burgille, että hän oli käynyt Auschwitzissa, mutta hänkään ei ollut nähnyt mitään, mikä olisi viitannut kaasutuksiin. Burg oli keskustellut näistä tiedoista Zündelin kanssa yleisesti. Burg ei voinut ymmärtää, miksi kaasutuksista puhuttiin.

Burg itse oli juutalaisten vanhempien poika, ja hän vietti sotavuodet Transnistriassa, alueella, jonka saksalaiset olivat varanneet ei-hyväksytyille ihmisille, sellaisille kuin juutalaisille. Juutalaiset olivat pannassa, koska he olivat toivottaneet puna-armeijan tervetulleeksi. Ihmiset elivät tällä alueella pienissä kylissä ja kaupungeissa, mutta heidän oli tultava toimeen omin neuvoin ja olivat sen vuoksi huonommassa asemassa kuin ne, jotka olivat keskitysleireissä. Leireissä saksalaisviranomaiset huolehtivat asukeista, koska yleensä heitä käytettiin työvoimana. Tällä alueella juutalaisia vastaan hyökkäsivät ulkomaiset etniset ryhmät, mutta saksalaiset eivät järjestäneet tällaisia hyökkäyksiä.

Vuosina 1946 ja 1947 Burg eli Freisingissa, juutalaisten pakkosiirtolaisten leirissä lähellä Müncheniä amerikkalaisella vyöhykkeellä. Sen johtajana oli juutalais-amerikkalainen virkailija. Burg palveli hänen oikeana kätenään: hän organisoi poliisin, vankilan, sanomalehden ja kulttuuriasiat. Hän järjesti ryhmiä ja ajelutti heitä ympäri Baijeria näyttäen heille maisemia, museoita ja linnoja. Hänen leirikokemuksensa sisältyvät kirjaan Guilt and Fate.

Burgille luettiin kohta kirjasta “Did Six Million Really Die?” (Richard Harwoodin [= Verrallin] kirja, eri kuin se, josta tämä on nyt suomennos, VL): “Natsien ensimmäiset ehdotukset Madagaskarista lopullisen ratkaisun paikkana tehtiin Schacht-suunnitelman yhteydessä v. 1938.” Burg todisti, että sionistit estivät niiden juutalaisten maastamuuton natsi-Saksasta, jotka eivät menneet Palestiinaan. Sionistit estivät juutalaisia menemästä muihin maihin, koska heidän intressinään oli saada juutalaiset menemään Palestiinaan. Lisäksi useimmat maat kieltäytyivät vastaanottamasta juutalaisia maahanmuuttajia.

Saksan valtakunta tahtoi toimittaa juutalaiset ulos: kuinka ja minne olivat toisarvoisia kysymyksiä. Henkilöt, jotka Göringin alaisuudessa hoitivat juutalaiskysymystä, ottivat käyttöön suunnitelman, joka oli peräisin sionistiliikkeen perustajalta, Theodor Herzliltä, ja jonka mukaan juutalaiset muuttavat Ugandaan tai Madagaskarille. Molemmat nämä siirtokunnat kuuluivat Ranskalle. Suunnitelma ei toteutunut, mutta suunnitelman olemassaolo jo sinänsä todistaa, ettei juutalaisten tuhoamista ollut. Ja heidän työpanostaan myös tarvittiin. Burg sanoi painokkaasti, että saksalaiset eivät tuhonneet juutalaisia.

Vuoden 1933 siirtosopimus (Transfer Agreement; Haavara Agreement) oli yksi tärkeimmistä tapahtumista tämän holokausti-asian kontekstissa. Tämän sopimuksen mukaan noin 2,5 miljoonaa juutalaista vaihdetaan kuorma-autoihin. Sopimus ei koskaan toteutunut kokonaan, koska sionistit eivät kyenneet ottamaan niin paljon juutalaisia Palestiinaan.

Burg oli saanut selville, että Saksan sionistijohtajat olivat vaatineet jo v. 1933, että juutalaiset määrätään kantamaan keltaista tähteä. Sionistit eivät nähneet tätä loukkauksena vaan sankarillisena asiana, aivan kuten SS kantoi hakaristiä. Vuonna 1938 sionistiliikkeen johtaja Kolmannessa valtakunnassa sai aikaan sen, että juutalaiset alkoivat käyttää keltaista tähteä, vastoin sekä Göringin että Goebbelsin tahtoa.

Burg kirjoitti kirjoissaan siitä yhteistyöstä, joka vallitsi sionistijohdon – David Ben-Gurion mukaan luettuna – ja natsihallinnon välillä ennen sotaa. Joitakin päiviä sen jälkeen kun Hitler oli nimitetty kansleriksi, rabbi Leo Baeck, Saksan sionistijärjestöjen johtaja, ilmoitti julkisesti, että juutalaisuuden intressit ovat identtisiä kansallissosialismin intressien kanssa. Burg todisti, että Baeck tarkoitti “sionismin”, ei “juutalaisuuden”. Tuohon aikaan sionisteja oli Saksan juutalaisista 1,5 %. Muutama päivä myöhemmin eräs toinen sionistijohtaja (Siegfried Moses) antoi samanlaisen lausunnon. Näiden julistusten merkitys, todisti Burg, oli seuraava: “Me nationalistiset juutalaiset, siis sionistit, olemme yksimielisiä tämän hallinnon kanssa. Me emme häpeä nationalistisia ajatuksiamme.” Ne saksalaiset, jotka joutuivat hoitamaan juutalaiskysymystä, alkoivat välittömästi tehdä yhteistyötä tämän juutalaisvähemmistön kanssa todistaakseen koko maailmalle, että he eivät olleet juutalaisvastaisia vaan tekivät yhteistyötä juutalaisten kanssa.

Tämän natsien ja sionistien välisen yhteistyön tuloksena 1930-luvun alkupuolella noin 120 000 juutalaista muutti Saksasta Palestiinaan. Vaikeuksia syntyi kuitenkin, kun Britannia, joka hallinnoi Palestiinaa, kieltäytyi myöntämästä enempiä maahanmuuttolupia arabien levottomuuden vuoksi.

Saksan sionistit ryhtyivät järjestämään lapsille juutalaiskielisiä kouluja, nuorille henkilöille työpajoja jne. valmistaakseen siten ihmisiä jonakin ajankohtana muuttamaan Palestiinaan. Sionistit olivat kiinnostuneita vain Palestiinaan tapahtuvasta maastamuutosta ja tekivät kaiken voitavansa varmistaakseen, ettei kukaan juutalainen päässyt muualle kuin Palestiinaan. Natseja kiinnosti saada juutalaiset muuttamaan pois maasta, minne vain pääsivät. Kuitenkin yhteistyö jatkui sionistien ja natsien välillä, sellaisten kuin Adolf Eichmann, Golda Meir ja David Ben-Gurion välillä, aina vuoteen 1942, jolloin sionistijohtajat olivat sitä mieltä, että he olivat päässeet päämääräänsä. Burg mainitsi, että jo tuolloin Saksan tappio oli nähtävissä ja sionisteista tuli kuin “rottia, jotka jättävät uppoavan laivan.”

Burg keskusteli usein Zündelin kanssa tästä natsien ja sionistien yhteistyöstä. Burg uskoi, että sionistit olivat syyllinen osapuoli ja että saksalaiset olivat jääneet ansaan. Päästäkseen kaikesta sionistit käyttäytyivät kuin ovela varas, joka juoksee poliisin edellä ja huutaa “Ottakaa varas kiinni!” Zündelin velvollisuus oli taistella tätä vastaan, ja Burg sanoi, että hän auttaa. Miksi?

"Koska muuten kansojen välille ei tule sovintoa. Totuus tulee hiljalleen esiin, ja tällä tavalla, sionistijohtajien aikaansaamana, viha juutalaisia vastaan kasvaa."

Zündel oli kertonut Burgille, että tämän vuonna 1962 julkaistun kirjan Guilt and Fate ansiosta hänestä oli tullut se, mikä hän nyt oli, taistelija totuuden puolesta, taistelija omaa kansaa vastaan esitettyjä vääriä syytöksiä vastaan.

Burg todisti, ettei keskitysleireissä tapahtunut tuhoamisia. Terveempiä ihmisiä käytettiin vapaaehtoisena työvoimana. Burg painotti, että kultainen häkkikin oli vapauden rajoitus ja jopa rikos, mutta tarinat kaasutuksista tulivat sairaista aivoista. Burg tahtoi todistaa, että jopa Birkenaussa, jossa kaasutuksia väitettiin tapahtuneen, juutalaiset miehet ja naiset saattoivat saada erityiskohtelua. Eräs esimerkki oli Benedikt Kautsky, juutalainen, joka oli henkevä persoonallisuus sosialistis-marxilaisessa maailmanliikkeessä. Kautsky oli Birkenaussa sodan aikana ja teki siellä toimistotyötä. Hänen 79-vuotias äitinsä lähetettiin myös Birkenauhun. Kun tämä sairastui, hän sai erillisen huoneen ja lääkärin määräämän erikoisruokavalion. Tämä oli “erikoiskäsittelyä”, jota annettiin, että tämän naisen elämää voitaisiin pidentää, ehkä jopa hänen sairautensa parantaa. Hän kuoli 80 vuoden ikäisenä. Kun tri Kautsky vapautettiin, hän palasi Wieniin Itävaltaan, jossa hän jatkoi tieteellistä työtään. Vuonna 1946, heti vapauttamisen jälkeen, tri Kautsky oli yksi ensimmäisistä, jotka julkaisivat kirjan. Sen saksalainen nimi oli Teufel und Verdammte (Paholainen ja kadotukseen tuomitut). Burg todisti, että kirja oli totuutta ja että sillä oli historiallinen arvo. Kuitenkin koko painos poltettiin. Puolitoista vuotta myöhemmin hän julkaisi toisen painoksen, jossa hän kirjoitti osia uudestaan ja teki muutoksia. Mutta hän ei kokonaan kirjoittanut sitä uudestaan. Kaasukammioista ei ollut dokumentteja, ja Kautsky myönsi, ettei hän itse ollut koskaan nähnyt kaasukammiota.

Kirjassaan Schuld und Schicksal Burg käsitteli Varsovan ja Lodzin ghettoja. Kun saksalaiset joukot valtasivat Varsovan, he tahtoivat koota juutalaisväestön yhteen. Todellisia ghettoja oli ollut siellä vuosisatoja, mutta sulautuneet tai vapautetut juutalaiset olivat eläneet kaukana ghetoista. Nyt saksalaiset tahtoivat koota kaikki juutalaiset yhteen. Käytännöllisessä mielessä ghetto oli myös perustettu juutalaisväestön suojelemista varten.

Sionistit olivat tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Gheton hallitseva elin oli virkaan asetettu juutalaisneuvosto. Juutalaisilla oli oma poliisi, omat vankilat ja omaa kaikki muukin. Luonnollisesti joukossa oli sellaisia, jotka olivat julmia. Yksi tällainen oli poliisin varajohtaja, joka myöhemmin teloitettiin. Burgin silmissä tämä teloitus oli osoitus siitä, että juutalaiset puolustivat itseään sionistien muodostamaa vähemmistöä vastaan, joka käytti juutalaisten enemmistöä omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen.

Lodzin ghetossa oli juutalainen poliisi, juutalainen pankki, juutalainen raha, juutalainen postitoimisto ja vain juutalaisten käyttöön tarkoitetut postimerkit. Juutalaisia varten oli työpajoja. Jos saksalaisilla oli suunnitelma tuhota juutalaiset, miksi siellä oli työpajoja, kysyi Burg. Miksi nuo kuluerät? Miksi kouluttaa lapsia työelämään? Berliinin ansiosta, Burg todisti, juutalaiset toteuttivat käytännössä pienimuotoista Israelia. Näistä asioista ei kuitenkaan voinut nykyään puhua, koska nyt sanottiin, että tapahtui “holokausti” ja juutalaiset murhattiin.

Saksan kansaa, ei vain natseja, oli syytetty väärin; eikä ainoastaan Saksassa asuvia saksalaisia vaan saksalaisia kaikkialla maailmassa. Burgin huomio oli kiinnittynyt tähän asiaan, koska hän uskoi, että se synnytti vihaa juutalaisia vastaan. Nykyisinkin sionistijohtajilla oli kiinnostus saada aikaan vainoja juutalaisia vastaan, ja Burg oli todistamassa estääkseen sen.

Vuonna 1982 Zündel kirjoitti Burgille kahdesti ja pyysi hänen apuaan ja neuvojaan Toronton sionisteja vastaan, jotka tuottivat hänelle ongelmia. Zündel oli ollut sitä mieltä, että niistä voisi olla hänelle apua.

Burg oli useaan otteeseen keskustellut Saksan korvauksista Zündelin kanssa. Burg oli sitä mieltä, että ellei holokaustia olisi keksitty, saksalaiset eivät maksaisi korvauksia, ja, hän tähdensi, “he maksavat”. Hän käsitteli tätä aihetta kirjassaan Guilt and Fate, jonka Zündel oli lukenut 1960-luvulla. Israel perustettiin vuonna 1948, ja vuonna 1951 sillä ei vielä ollut diplomaattisia yhteyksiä Saksan liittotasavallan kanssa. Kyseisenä vuotena Israel antoi Maailman juutalaiskongressin edustajalle, tri Nahum Goldmannille, valtuudet neuvotella Saksan liittotasavallan kanslerin, tri Adenauerin, kanssa Saksan syyllisyydestä. Ben Gurionin johtama Israel halusi rahaa noilta “kirotuilta saksalaisilta” mutta ei tahtonut istua heidän kanssaan samaan pöytään neuvottelemaan. Goldmannin ja Adenauerin neuvotteluiden tulos oli, että Saksa tunnusti, että se oli syyllistynyt holokaustiin juutalaisia vastaan.

Burg todisti, että oli tärkeää tarkastella erikseen Israelin valtiolle suoritettuja maksuja. Israelia ei ollut olemassa sodan aikana. Se oli silloin Palestiina ja kuului brittihallintoon. Koko toisen maailmansodan aikana yksikään saksalainen sotilas ei ollut Palestiinassa. Mitä siellä pitäisi hyvittää ja korvata, kysyi Burg.

Israel esitti Saksalle dokumentin, jossa todettiin, että neljästä Euroopan juutalaisesta kolme oli tapettu, ja noista kuolleista ihmisistä Israel vaati korvausta. Dokumentti ei väittänyt, että kuusi miljoonaa oli kuollut. Dokumentissa ei puhuttu kaasutuksista eikä murhista. Käytetty sana oli “tapettu”. Alkuperäinen 3,5 miljoonan markan suuruinen summa oli kasvanut, eikä ainoastaan nykyisten saksalaisten ollut määrä maksaa vaan myös syntyvien. Rahasummia perusteltiin keksimällä, että 40 miljoonaa juutalaista oli tapettu kaasulla, sitten 25 miljoonaa, sitten n. 6 miljoonaa, määrä, joka sittemmin on pysynyt.

Burg todisti, että syy siihen, että sotarikosoikeudenkäyntejä yhä jatkettiin Saksan liittotasavallassa ja Yhdysvalloissa, oli se, että tahdottiin todistaa jokaiselle, että saksalaisia, myös Amerikassa ja Torontossa syntyneitä, oli syytettävä juutalaisten murhaamisesta ja kaasuttamisesta.

Israelin olemassaolo perustui siihen, että holokausti tapahtui. Liittotasavallan saksalaiset maksoivat Israelille työllä rehellisesti ansaittua rahaa, pohjaton rahasampo.

Goldmann neuvotteli myös niiden puolesta, jotka oli vapautettu keskitysleireistä. Nämä olivat niitä, jotka olivat kärsineet, sanoi Burg, niitä, joilta oli otettu pois kodit ja asunnot, niitä, jotka olivat jättäneet kaiken taakseen. Erityisiä korvaustoimistoja perustettiin ympäri maailmaa, missä Saksalla oli edustustoja.

Burg keskusteli Zündelin kanssa siitä, kuka oli vastuussa siitä vihollisuudesta, joka vallitsi maailmassa saksalaisten ja juutalaisten välillä. Hän kertoi Zündelille, että ensimmäinen maailmansota oli tuonut sionisteille kotipaikan Palestiinaan mutta ei kansaa. Tämä oli aivan liian vähän, ja oli tehtävä kaikki mahdollinen Israelin valtion luomiseksi. Tämä oli mahdollista vain sodan avulla. Oli tultava maailmansota. Sen vuoksi sionistit tekivät yhteistyötä niiden kanssa, jotka tunnettiin Wall Streetinä (= pörssimaailma, rahamaailma). Wall Street sai aikaan toisen maailmansodan, aivan kuten he olivat saaneet aikaan ensimmäisen maailmansodan. Burg huomautti, että myös Hitlerin hallintoa oli tuettu, koska sen oletettiin taistelevan kommunisteja vastaan. Kansallissosialistien tavoin myöskään kommunistit eivät halunneet tulla riippuvaisiksi Wall Streetistä. Churchillin, sionistien ja Wall Streetin amerikkalaisten yhteisenä suunnitelmana oli varmistaa, että kansallissosialistit ja kommunistit “lyövät toinen toisensa ulos”. Chaim Weizmann oli sanonut, että hän oli halukas uhraamaan Saksan juutalaiset Israelin valtion hyväksi.

Burg yhtyi käsitykseen, että Zündel oli osoittanut vilpitöntä tiedonhalua juutalaiskysymyksen suhteen. Zündel oli saksalainen, ja hän puolusti maataan, sanoi Burg. Zündel oli sanonut hänelle, että hän katsoi elämäntehtäväkseen puolustaa kansaansa, koska sitä häpäistiin. Burg itse uskoi, että Saksan kansaa häpäistiin. Hän oli ilmaissut tämän näkemyksen kirjoissaan “uudelleen ja uudelleen” ja oli joutunut kärsimään sen vuoksi henkilökohtaisesti. Burg oli tyytyväinen, että Zündel oli oppinut jotain häneltä siinä, että hän ei puhunut automaattisesti “juutalaisista” vaan sen sijaan painotti “sionisteja”.

Jos holokaustitarina jatkaisi entistä rataansa, sanoi Burg, silloin juutalaisten ja saksalaisten välillä ei olisi koskaan vilpitöntä suhdetta. Sionistijohtajat pitäisivät huolta siitä. Burg oli kertonut Zündelille, että sellaiset filmit kuin “Holocaust” ja Shoah” olivat historian vääristelyn levittämistä ja että niiden tarkoituksena oli näyttää saksalaisille, miksi heidän täytyi maksaa ja miksi maksaminen tulisi jatkumaan vielä joidenkin sukupolvien ajan.

Burg todisti, että jos Zündel olisi kulkenut virran mukana, hänellä ei olisi niitä ongelmia, joita hänellä nyt oli. Elämä olisi ollut paljon helpompaa hänelle. Burg oli sitä mieltä, että jos Zündeleitä olisi kaksi tai kolme lisää, se olisi parempi juutalaisillekin.

Syyttäjä päätti olla ristikuulustelematta Burgia.